That goes without saying it, kuten tuolla suuressa maailmassa bruukataan sanua.

Tällaisia olen viime aikoina ostellut...

Oasis - Definitely maybe dvd
Doves - Some cities
Rilo Kiley - More adventurous
Interpol - The black ep
ja tietysti...
David Bowie - Outside (special edition)

Nine Inch Nails: With teeth

Reznor möyrii jälleen ihmisen pimeän puolen syvimmissä mutaluolissa. Kateutta, itsekkyyttä, kritiikittömyyttä, turtumusta...potretti amerikkalaisesta yhteiskunnasta?

Tyyliltään hieman esim. Mansonia kevyempää ja koneellisempaa. Useimpien biisien annetaan "hengittää" eli niitä ei ole tungettu täyteen ääniä ja soittimia. (Omasta mielestäni päälle jyräävillä äänivalleillä lähinnä piilotellaan soittajien taidonpuutetta!) Erityisen ihastuttavaa on ajoittainen aitojen rumpujen (ja vierailevien rumpaleiden) käyttö! Antaa mukavan säväyksen vääristyneiden koneäänten oheen.

Muutama huippubiisi, useita ihan ok, yksi melko sietämätön. Luulen, että osa ottaa vain aikansa. Ja kannattaa muuten kuunnella kuulokkeiden kanssa.

Poikaystävä totesi levystä: "On tää aika kamalaa..." Sopii pysytellä siinä Maija Vilkkumaassa sitten vaan...

NIN kolahti sitten lopulta sen verran kovaa, että ostin myös Fragilen vuodelta 1999. Tuplalevyllinen, 23 biisiä, joista muutama instrumentaali. Biiseillä vierailevat mm. Adrian Belew ja Mike Garson! NIN:kin kohdalla kannattaa pitää mielessä, että tyylissä löytyy eteerisistä herkistelyistä raskaaseen mättöön, että ei kannata tuomita yhden sattumalta kuullun zipaleen perusteella... En ihmettele, että Deivid löysi Trentin kanssa yhteisen sävelen: kyllä perfektionisti perfektionistin tuntee...

Ja kyllä, liput Provinssiin on ostettu...

Hih, tule moikkaamaan jos tunnistat minut sieltä ihmismerestä!

Minäkin ostin tuon Nine Inch Nailsin With Teethin,eilen, ja olen kuunnellut sitä siitä lähtien. Tykkään. Se tuli ostettua ihan puhtaasta uteliaisuudesta ja ihan oikein kohdistetusta, levy on kaukana vikaostoksesta. Ja uteliaisuus vaivaa edelleen: mitä biisiä pidät sietämättömänä, Ms.Newton?
Levy on mulle vielä aika sumea kokonaisuus,yksittäiset biisit eivät ole vielä päässeet nousemaan.
Sitten tuli ostettua myös Velvet Undergroundin Live at Max's Kansas City (meniköhän se nimi nyt noin?). Ja David Livenkin sain haltuuni. Mutta nyt säästökuurille, en tahdo edes ajatella tuota rahanmenoa.

Velvet Goldmine ja elokuva Billy Elliot saivat minut vakuuttuneeksi ja viimeisin ostos oli kuin olikin T Rexin Dandy in the Underworld albumi. Että I love to Boogie

Enpä muista oonko tänne pistänytkään, mutta olen ostanut (jo aikaa sitten) Sound & Vision Boxsetin, Ziggy Soundtrackin ja 4 Trio Niskalaukaus cd-singleä (rajaton rakkaus, surupuku, elegia, lumessakahlaajat).

Tervetuloa kerhoon!

Kiitoksia..Alan jo pikkuhiljaa ymmärtää, mikä Bolanissa viehättää

Pidin "You know what you are":a. Vaan olen täysin kääntänyt kelkkani. Koko lärpäke on aivan käsittämättömän loistava! Ei yhtään täytebiisiä, toiset vain vaativat enemmän kypsyttelyä kuin toiset. Nyansseja riittää löydettäväksi ja nautittavaksi!

Etenkin näitä NiN:n kolmea viimeistä levyä leimaavat hämmentävät äänikollaasit ja käsittääkseni hyvin henkilökohtaiset sanoitukset, jotka kietoutuvat saumattomasti yhteen, voimistaen toinen toistaan ja välittäen kaikki äärimmäiset tunteet ja intohimon kuulijan syvimpään sieluun saakka. Se on ollut välillä aika riipaiseva kokemus! (Alkuun myös korvia riipaiseva... ). Maagista on myös se, miten Trent pystyy musiikissaan välittämään tunteiden ristiriitaisuuden: vihan taustalla on usein haurautta ja pelkoa; samoin intohimoisessa rakkaudessa voi olla ripaus vihaa ja pelkoa? Olen lievästi ilmaistuna myyty.

"Teeth":llä aluksi suosikkejani olivat "All the love..." ja "Hand that feeds". Nyt ovat ykkösinä "With Teeth" ja "Sunspots". Kaikki ovat alkaneet puhutella aivan uudella tavalla. Kuten Trent itsekin eräässä haastatteluissa analysoi: jos pitää levystä heti, se ei luultavasti kestä kuuntelua kauaa. Mutta jos pitää levyä ensikuulemalta jopa huonona, voi siitä riittää pitkäksi aikaa iloa ja purtavaa! Etenkin tuon tympääntymisen osalta on omakohtaistakin kokemusta.

Kartutin NIN kokoelmaani hiljattain "Downward Spiralilla" (1994) ja "Broken"- ep:llä (1992). "Pretty Hate Machine" (1989) olikin vanhalla c-kasetilla kymmenen vuoden takaa. Spiral on todella raskas ja vaativa, en suosittele aloittelijoille! Broken taas aika suoraviivaista punkrokkia. "Pretty Hate...":lla on osittain Depeche Mode tyyppistä konepoppia, osittain jotain aivan muuta... . Helpoimmin laskevaa ja tasalaatuisinta NiN:ä edustaa tämä uusin, joten kaikkien uteliaiden kannattanee aloittaa siitä!

Queen B.: Miten löytöretkesi Trentin ihmemaassa etenee?

Minun on kanssa pakko käydä ostamassa NIN:n levy(jä) heti kun vain rahaa saan tai ehkä jopa ennen sitä. Niin hurmaantunut olen Provinssin konsertista ja With Teeth -levystä, jonka sain kaverilta lainaan ja jota olen kuunnellut konsertin jälkeen aina kun vain olen voinut. Oli jotenkin pehmeää aloittaa tämä arki festariviikonlopun jälkeen tuon levyn avulla. En vain haluaisi ostaa tuota uusinta levyä ensimmäisenä kun olen nyt sitä jo niin paljon kuullut. Haluan tutustua johonkin toiseen. Mitä muuta Ms. Newton suosittelisi?

Ihan ensin pitää sanoa, että tuollaista arvostelua on ihastuttava lukea. Soveliaita adjektiiveja en keksi, mutta...
En vilkuillut biisilistaa kuunnellessani levyä,joten en kunnolla muista suosikkejani. Itseasiassa pidän koko levystä aika hitosti. Mulla on usein ollut jokin ennakkoluuloisuus raskaampaa rokkia kohtaan, mutta pitää nyt kyllä taas kerran myöntää, että hyvä musiikki on hyvää musiikkia, riippumatta siitä, mitä se on. Every Day Is Exactly The Same ainakin kolahti, ja mikäs se yksi nyt olikaan. Se hauskan filosofinen biisi, aika loppupuolella.. Jaahas, eli siis vika biisi, Right Where It Belongs. (Kuuntelen tätä nytkin.)Ja aloitusbiisi on aika loistava.
Mutta kolahti sen verran lujaa, että säästökuuripäätökseni alkaa säröilemään. Eli, samaa kysyisin kuin Petronella: mikäs kannattaisi olla seuraava kohde aloittelijalle?

Kiitos, Queen B.!

Levyistä: NiN:ltä ei ole pitkäsoittoja kuin neljä: Pretty Hate Machine, Downward Spiral, Fragile ja With Teeth. Lisäksi yksi live, 1 ep (muistaakseni) ja 2 remix-ep:tä. Tyylillisesti kaikkein lähimpänä Teethiä on Fragile (tupla-albumi!). Aloittaisin siis siitä. Ja tosiaan, kuten jo aikaisemmin mainittu, Fragilella voi nautiskella myös Garsonin kosketteluista. Enjoy, ladies!

Mäkin hankin With teeth:in, uskomattoman hieno levy. Ei se mullekaan heti kolahtanut, mutta kun se vihdoin tapahtui... huh huh! Ei se The Downward spiral:ia voita, mutta pääsee pelottavan lähelle. Pretty hate machine olisi hankittava seuraavaksi...

Viime aikoina on tullut hankittua aika paljon levyjä... The White Stipesin uusin on odotetusti loistava. Hassua, miten White Stripes aina kuulostaa itseltään, mutta samalla uusi levy on virkistävän erilainen. Get behind me satan:illa ei oikeastaan ole yhtäkään huonoa biisiä, ehkä Little ghost, mutta se sopii kuitenkin loppujen lopuksi kokonaisuuteen. Tulisivat Suomeen tällä kiertueella!

Ostin myös Charlotte Hatherley:n soolo albumin (jonka kylläkin latasin netistä jo aikoja sitten ...). Vastustamatonta indie-poppia, ei kylläkään yhtä nerokkaita pop-kappaleita kuin (Ash:in) Tim Wheelerin, mutta pärjää Charlotte ilman Ash:iäkin. Hyvää kesämusiikkia.

Sons and Daughters:in uusin on myös loistava, paljon itsevarmempi kuin eka ep. Pidän bändin hieman raasata tyylistä vetää blues-pop kappaleitaan. Yksi tän hetken suosikeistani.

Jos jatketaan samaa linjaa, Maximo Parkin debyytti oli myös ihan ostamisen arvoinen. Eihän se mitenkään mullistavaa musiikkia ole, mutta hauskaa, tanssittavaa ja tarttuvaa. Vaikka näitä post punk/brit pop bändejä tulee joka tuutista, Maximo Parkille on vielä tilaa.

Orange Juice 80-luvulta on mulle uusi tuttavuus, mutta You can't hide your love forever-levy kuulostaa todella hyvältä. En ole vielä kuitenkaan kuunnellut sitä tarpeeksi sanoakseni enempää...

Viime viikolla ostin With The Beatles:in. Täydellisiä pop-kappaleita. Siitä ei varmaan tarvitse sanoa sen enempää...