Hartwallilta jäi parhaiten mieleen Let's dance. Silloin jopa kireätunnelmaisessa yläkatsomossakin juhlittiin. Let's dancesta tuli yksi kestosuosikeistani.
Provinssissa Under pressure oli yksi keikan hienoimmista hetkistä. Bassoa jumputtanut Gail Ann Dorsey lauloi Freddie Mercuryn osat todella vaikuttavasti. Bowien ja Dorseyn yhteistyö oli hienoa seurattavaa, ah!

Kireätunnelmaisessa? Itse en ollut Hartwallilla, mutta miten Bowien keikka voi olla kireatunnelmainen?

Itse olin parhaalla paikalla lähellä lavaa, mutta kaverit olivat yläkatsomossa. Kireä on ehkä liioittelua, mutta ei siellä tunnelma katossakaan ollut. Seistä ei saanut, se jo latistaa aika tavalla, kuuluvuus ei ollut paras mahdollinen, ja sitten siellä oli paljon ei-niin-kovin faneja, jotka eivät osaa sanoja ulkoa ja silleen. Jokseenkin eri kokemus kuin meillä, jotka huusimme ja pompimme permannolla

Vaikkapa Dorya ärsyttääkseni jankkaan edelleen station to stationin puolesta (yksi mies ja yksi ääni?). Ehjä kokonaisuus, lähes sinfonia rakenteeltaan. Alkaa rauhallisesti, kertomus etenee ja saavuttaa huippunsa sekä loppunsa. Jollain ashes to ashesilla esim. on vähän samanlaista majesteettisuutta kiehtovan tarinan kera. Toisin on joillain sellaisilla sinänsä hienoilla biiseillä kuin esim. rebel rebel ja heroes lopun äänekkäämpää laulua lukuunottamatta. Kivan kuuloista, mutta ei eteenpäin vievää teemaa, alun jälkeen seuraa vain sitä samaa, mikä ei mielestäni kotikuuntelussa häiritse. Ei se nyt ihan näin ole, mutta vähän kärjistän saadakseni ajatukseni paremmin ymmärrettäväksi.

Et ärsytä lainkaan! Ainoa missä olimme hieman eri linjoilla, oli studioversion hyvyys/huonos vs. live.

Ymmärrä nyt sitten teitä naisia. Kun yrittää ärsyttää, ei tule mitään. Mutta yritäpäs olla symppis...

Täytyy lisätä valtaviin live-versioihin I have not been to Oxford Town. Jos kuulee Outside-kiertueen bootleggeja, niin niissä tuosta biisistä löytyy kyllä täysin eri luokan dynamiikkaa kuin studioversiosta.