Sain enkun opettajaltani keikkamuistelman Bowien keikalta Budapestistä vuodelta 1990, ja olen saanut luvan laittaa sen tänne foorumille.
Hunky Dory In Hungary 1990
Kaikki järjestyi sittenkin! Tibor, unkarilainen ystävämme hommasi meille liput konserttiin - kohtuulliseen n. 30mk:n hintaan (Mitä? Niiden täytyy olla subventoituja! Tai sitten kiertue tuottaa kivasti tappiota... This is not America...) - sujuvalla paikalliskielellään, matkakumppanini Pekka tietää jo, onko päivä vai yö. so. ruokamyrkytys alkaa hellittää, ja seisoimme muiden turistien seassa areenalla illan pääjehua odotellen.
Ja odotellaan... Pari paikallista suuruutta lämmittelee yleisöä 70-lukulaisella, teatraalisella taiderockillaan, ja totta vieköön, yleisö alkaa kuumeta. "Goodbye, goodbye", saksalainen lössi laulaa kuorossa, kun aloitusakti venyy ja venyy.
Sitten lavalla onkin jo paljon karismaattisempi Space Oddity; mies kuin kameleontti nyt niin asiallisessa kostyymissään, säestäjänään pienehkö, hyvin svengaava ammattilaisbändi, josta tunnistamme mestariskitaristi Mr Adrian Belew'n. Maestro on all smiles ja seurustelee naureskellen yleisön kanssa - mikäpä miehellä, kun hän on juhlavasti luvannut, että saa olla viimeinen kiertue hittejä esittäen. Nyt nautitaan klassikkostygejen kimarasta, sitten myöhemmin lähdetään puhtaalta pöydältä uusine kappaleineen.
Ja tuttuja lauluja riittää, ei tartte paljon kavereilta kysellä, että muistatteko tämän. Starman, John, I'm Only Dancing, Ashes to Ashes etc etc, ja tottakai "tuoreemmat" diskohitit Let's Dancet ja muut. Olikohan se niin, että laulutoiveita on voinut esittää ennen shown saapumista paikkakunnalle, joten yllätysbiisit ovat vähissä - who cares. Kappaleet koristellaan gestiikalla ja mimiikalla; välillä Bowie näyttelee ilmeillään ja kehollaan, teemasta riippuen, surun murtamaa, avaruuteen hylättyä tai esim. lentoon lähtevää lintua / enkeliä, mutta finaalivirnistys sen sitten aina paljastaa: Don't get carried away, tämä on showta isolla ceellä. Muu bändi tukee eleettömästi, mutta kitaristivirtuoosi herra A. Belew on myös show-miehiä: kun normaali säestys ei taiteellista intohimoa tyydytä, kitaralla kuljaillaan, venytetään outoja ääniä, mutta tätä se on: voimakaksikko
pitää hauskaa lavalla, ja tarttuuhan se, tarttuuhan se. Vilkuilen välillä Pekan vointia, onko hän täällä , vai ehkä floating in his tin can, far above the clouds, all right. Yleisössä on hyvä henki, taustoja lauletaan, rytmikkäästi hytkytään, tuttuja lauluja riemuhuudoin tervehditään, kokista tarjotaan tuntemattomallekin... a real Drive-In Saturday.
Ja sitten, mitään varoittamatta, sieltä tulevat kylmäävät esiteknomöyryävät Heroes-kappaleen ensitahdit! Voi kaikki haiseva maan alla ja päällä, vieläkö sain tämän kuulla livenä???!!! En uskaltanut odottaakaan, vaikka onhan se iso hitti (minulla on ne nauhalla myös ranskaksi ("Heros") ja saksaksi ("Helden")), ja vielä toistakytä vuotta ensiesityksestään tuoreelta kuulostava zibale. Sikäli, että aikanaanhan kitaravallin/syntsamaton soittajat
eivät tienneet, minkälaista biisiä sitä soitetaankaan, kunhan sahasivat ylös ja alas ja lopputuloksena oli dramaattinen jännite. Jota jännitettä miehet lavalla nyt imitoivat kohtuuhyvin tuloksin, nyt nautitaan. (Huom! Sanathan kertovan mm. Berliinin muurista; muurin murtumiseen johtavat tekijät alkoivat Unkarista, kun raja päästettiin vuotamaan muutama kuukausi aikaisemmin... olemme keskellä poliittista maailmanhistoriaa... voin kuulla Hansa-levytysstudion lattiaan kopsahtelevat rautakorot... Rosebud...)
Vaan äkkiä se on sekin laulu laulettu, ja niin on muutkin laulut. Hitit ovat taas avaruudessaan, ja vyörymme kohti tunnelmallista Budapestin keskustaa. "She's not certain, if she likes him, but she's sure she really loves him. Hmmm, epäsuoraa kerrontaa... Kiitos, David Bowie, ja hyvää yhdeksänkymmentälukua, Teillä on vielä annettavaa varmaan nuoremmillekin polville.
Love, The Alien